perjantai 13. kesäkuuta 2014

Suloinen tunne



Aika vierähti.
Päivästä toiseen olen katsellut valojen ja varjojen
leikkivän huoneessani.


Olen elänyt.
Elänyt intensiivisemmin kuin pitkiin aikoihin.


Nauranut.
Itkenyt.
Tuntenut.
Laulanut.
Ja nauranut uudelleen
jokaisen epätoivoisen hetken välissä.


Niin,
että epätoivo tuntuu jo harvinaisemmalta
kuin nauru.


Viha hiipuu.
Katkeruus vaihtuu
suloiseksi toivoksi.


Olen aina ollut positiviinen
vaikkakin
melankolisuuteen
taipuvainen.
En jaksa olla surullinen
kovinkaan kauaa.

Tätä moni hokee,
ja tiedän sen itsekin.
Tästä tulee elämäni paras kesä.


Ystävät
kesäiltoina
kattoterassilla.

Mitä enempää voisi toivoa?


Joka ikinen auringonsäde
osuessaan
kohteeseen
jättää kauniin kuvan
verkkokalvoilleni.
Sekä
kamerani muistiin.


Olen harhaillut pitkin katuja,
pitkin puistoja,
pitkin rantoja
ja hiekkateitä.
Olen vaeltanut ilman aikaa ja
ilman päämäärää.


Olen katsonut maailmaa eri silmin.
Kamera aina muistuttaa minua,
kuinka vivahteikas
ja visuaalinen
maailma ympärilläni
on.


Aamiaisia,
brunsseja,
illallisia,
seikkailuja,
tanssia,
viiniä,
roseeta,
hersyvää naurua.

Ystävät ovat parasta
terapiaa.


Yhteisiä matkoja
ilman määränpäätä,
ilman huolta katoavasta ajasta.


Olen elänyt sateessa.
Olen elänyt sateesta.


Olen katsellut taivaalle jokaisena iltana ikkunastani
ja ihaillut jokaista väriä, sävyä.
Harmaita.
Sinisiä.
Punaisia.
Oransseja.
Vaaleanpunaisia.

Nostokurjet piirtävät siluettia
jonka tulen aina yhdistämään Vaasankatuun.


tiistai 3. kesäkuuta 2014

Kadonnut ajantaju


Voisin olla paikallani
koko päivän,
silti tunnit kiitävät.
Aamut vaihtuvat iltaan,
ajantaju kadonnut.


Joka aamu herään visioon,
jossa näen hänet
ja hänet.
Jossa hän on hänen ihollaan.

Jossa hän
suutelee väärää ihoa.


Päivän mittaan visio häviää,
mutta pelkään yötä,
joka vie minut aamuun.


Koitan tehdä.
Koitan olla jäämättä paikalleni.
Mutta tekemättömyys,
olemattomuus,
houkuttaa.


Onneksi sataa.
Onneksi on harmaata.

Sää kuvastaa mielialaani.

Olisi kivuliaampaa jos
aurinko
paistaisi pilvettömältä taivaalta
ja muistuttelisi kesästä ja lupauksista.


Thehuone imee minut sisäänsä
kuin uni ihan liian väsyneenä.
Lempeää teetä,
pyydän.
Yasmin-tee tuntuu,
kuin joisin syliä joka lämmittää sisältä käsin.

Teekuppi kämmenillä.
Lohdullista.


Rauhoittavaa olla omissa oloissaan,
mutta silti ihmisten lähellä.
Kuunnella tuntemattomien
puheensorinaa
ja katsella ystävien työtä.


Kuunnella ja katsella
asiakkaiden tulevan,
ostavan
ja lähtevän.
Hiljaisia, puheliaita, hyökkääviä, rauhallisia
persoonia.


Otsaan sattuu,
olen kurtistanut kulmiani liikaa.


Keskityn kävelemään
ja annan harmauden nielaista minut.
Rentoutan otsani väkisin.


Älä tee pahasta pyhimystä,
pääni muistuttaa.


Harhailua tunnista toiseen.
Harhailua kadulla.
Harhailua mielessäni.


Kun kahdesta tulee yksi.



sunnuntai 1. kesäkuuta 2014

Kesän ensimmäisenä päivänä




Toukokuun lopussa
erikseen koettu,
silti yhteinen
auringonlasku.

Jo silloin perustuimme valheeseen.


Suloinen tietämättömyys.
Kokeiden jälkeen,
vapaus stressistä.
Juhla vapaudesta.


Yhteiset onnelliset aamiaiset.
Mimosaa ja ystävä.
"tästä tulee paras kesä."


Sitten.
Tyhjyys.

Kesän ensimmäisenä virallisena päivänä,
01.06.2014,
herään raskaan painon alla.
Tieto teosta kahden viikon takaa painaa kasvojani tyynyyn.

Petetty.


Tapahtuman jäljiltä,
ympäristö muuttaa muotoaan.


Tiedon tuloksena
sumenneet silmät.

Ympäristö blurrautuneena.
Häikäisevänä.
Harmaana.


Herkkyyteni revittynä, rytättynä.
Roskakorissa.

Tyyny,
jolla pääsi ei tule enää lepäämään.
Sänky,
joka ei tule tuntemaan kehosi painoa enää.


Teoillasi muokkasit kehystä,
johon yhteinen kuvamme ei enää mahdu.



Nyt
jos koskaan,
ystävät merkitsevät.
Merkitsevät,
kaikkea.


Likainen pöytä on yht'äkkiä
kaikki.
Ja sillä huojuvat juomat.
Pöydän ympärillä istuvat ystävät.
Pienen pöydän ympärille mahtuu
koko tämän hetkinen elämäni.

Tulen kirjoittamaan
niin paljon,
tulen puhumaan
niin paljon,
ettei siitä puhuminen tunnu enää miltään.


En aio katkeroitua.
En anna itselleni lupaa.

Aion antaa sinulle anteeksi niin kauniisti ja vilpittömästi,
että tulet katumaan tekoasi
vieläkin kauheammin.

Kuvotus vaihtuu yöksi.
Uneksi ehkä joskus.
Valveuneksi edes.