tiistai 3. kesäkuuta 2014

Kadonnut ajantaju


Voisin olla paikallani
koko päivän,
silti tunnit kiitävät.
Aamut vaihtuvat iltaan,
ajantaju kadonnut.


Joka aamu herään visioon,
jossa näen hänet
ja hänet.
Jossa hän on hänen ihollaan.

Jossa hän
suutelee väärää ihoa.


Päivän mittaan visio häviää,
mutta pelkään yötä,
joka vie minut aamuun.


Koitan tehdä.
Koitan olla jäämättä paikalleni.
Mutta tekemättömyys,
olemattomuus,
houkuttaa.


Onneksi sataa.
Onneksi on harmaata.

Sää kuvastaa mielialaani.

Olisi kivuliaampaa jos
aurinko
paistaisi pilvettömältä taivaalta
ja muistuttelisi kesästä ja lupauksista.


Thehuone imee minut sisäänsä
kuin uni ihan liian väsyneenä.
Lempeää teetä,
pyydän.
Yasmin-tee tuntuu,
kuin joisin syliä joka lämmittää sisältä käsin.

Teekuppi kämmenillä.
Lohdullista.


Rauhoittavaa olla omissa oloissaan,
mutta silti ihmisten lähellä.
Kuunnella tuntemattomien
puheensorinaa
ja katsella ystävien työtä.


Kuunnella ja katsella
asiakkaiden tulevan,
ostavan
ja lähtevän.
Hiljaisia, puheliaita, hyökkääviä, rauhallisia
persoonia.


Otsaan sattuu,
olen kurtistanut kulmiani liikaa.


Keskityn kävelemään
ja annan harmauden nielaista minut.
Rentoutan otsani väkisin.


Älä tee pahasta pyhimystä,
pääni muistuttaa.


Harhailua tunnista toiseen.
Harhailua kadulla.
Harhailua mielessäni.


Kun kahdesta tulee yksi.



Ei kommentteja:

Lähetä kommentti